Mitä on aikuisuus? Milloin on aikuinen?
Kyselin facebook-ystäviltäni ajatuksia aikuisuudesta ja sain hyviä vastauksia. Ja myös uudenlaista näkökulmaa. Sitä napsahdutusta odotellessa oli erään mummi sanonut - ehkä kyse on enemmänkin koko elämän mittaisessta prosessista kuin asiasta, jolle voi määrittää selkeän pisteen alulle ja lopulle. Toki jonkinlaisia rajapyykkejä lainsäädäntömme asettaa, joista toki voisi keskustella omat keskustelunsa niistäkin.
Kyselin facebook-ystäviltäni ajatuksia aikuisuudesta ja sain hyviä vastauksia. Ja myös uudenlaista näkökulmaa. Sitä napsahdutusta odotellessa oli erään mummi sanonut - ehkä kyse on enemmänkin koko elämän mittaisessta prosessista kuin asiasta, jolle voi määrittää selkeän pisteen alulle ja lopulle. Toki jonkinlaisia rajapyykkejä lainsäädäntömme asettaa, joista toki voisi keskustella omat keskustelunsa niistäkin.
Määritän itseni enemmän aikuiseksi kuin ei-aikuiseksi, mutta voin myöntää, että en ole aina se järkevä, rauhallinen ja pitkälle valintojaan miettivä, mitä ehkä ajatellaan aikuisen olevan. Eikä minun tai kenenkään tarvitse olla aikuinen kaiken aikaa, riittää, että hoidan työni, arkeni. Huolehdin itsestäni ja vähän siinä sivussa läheisistäni.
Eräs ystävistäni kirjoitti hänen ajattelevan aikuisuuden olevan vanhemuutta itselleen, ja tajusin sen olevan se, mitä olen itsekin ajatellut aikuisuuden olevan ensisijaisesti, mutta en ole saanut selkeäksi ajatukseksi. En ajattele, että kenenkään täytyisi pärjätä ihan yksin pyytämättä apua keneltäkään. Mutta aikuisena on tarpeen löytää itsestään itselleen se vanhempi, jotta voi turvautua siihen, eikä ole riippuvainen muista ihmisistä täysin, ajattelen. Riippuvainen muista ihmisistä meistä jokainen on, se on hyvä tiedostaa. Ja hyväksyä.
Eräs ystävistäni kirjoitti hänen ajattelevan aikuisuuden olevan vanhemuutta itselleen, ja tajusin sen olevan se, mitä olen itsekin ajatellut aikuisuuden olevan ensisijaisesti, mutta en ole saanut selkeäksi ajatukseksi. En ajattele, että kenenkään täytyisi pärjätä ihan yksin pyytämättä apua keneltäkään. Mutta aikuisena on tarpeen löytää itsestään itselleen se vanhempi, jotta voi turvautua siihen, eikä ole riippuvainen muista ihmisistä täysin, ajattelen. Riippuvainen muista ihmisistä meistä jokainen on, se on hyvä tiedostaa. Ja hyväksyä.
Muistan kun täytin maagisen 18 vuotta. Täytin sen joulukuun alussa ja muutin kuun lopussa pois lastenkodista jossa olin ollut sijoitettuna useamman vuoden. En varmaan ikinä tunne enää olevani niin aikuinen kuin tuolloin 18-vuotiaana tunsin, luulen. Monesti olen pysähtynyt miettimään, miten hurjaa on se, että yhdessä vuodessa sinusta lain silmissä tulee aikuinen, vastuu ja vapaus kasvaa. Normaalisti perheissä ei 18 ikävävuotta tarkoita yleensä omilleen muuttamista automaattisesti - toki tiedostan, että joku on voinut lähteä jo alaikäisenä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja asumaan. Lastensuojelussa ja erityisesti laitossijoituksissa on tavanomaista, että tuo 18 vuotta on rajapyykki omilleen muuttamiselle ja joskus se tuntuu kovin hurjalta ja epäreilultakin, että järjestelmä on sellainen. Minulla iski kyllä kiire päästä pois, mutta tiedän nuoria, joilla olisi ollut halu suorittaa lukukausi loppuun tutussa, turvallisessa paikassa, jossa ovat useammankin vuoden saattaneet asua. Ettei ihan kaikki olisi kesken ja olisi vielä muuttoprosessikin siinä hoidettavana.
Tänä päivänä, 25-vuotiaana, tunnen olevani aika keskeneräinen ikuisuusopiskelija elämässäni. Ja niin on hyvä, minun ei tarvitse olla valmis vaan saan opetella ja oppia - tutustua itseenikin paremmin ja huomata etten minä itseänikään täydellisesti tunne. On ok, että tulee hakattua edelleen päätä seinään joskus kun on toiminut vanhan opitun mallin mukaan, josta olisi halunnut jo luopua. Mutta 18-vuotiaana ajatukseni eivät olleet aivan tällaisia. Koin kyllä voivani hyvin, lopettelimme terapeuttini kanssa muutaman kuukauden päästä syntymäpäivistäni terapiaa, joka oli ollut monen vuoden prosessi. Kuvittelin ettei mikään juurikaan voisi minua saada voimaan huonosti, ja olin laulun mukaisesti voimissani. Seuraavat vuodet eivät menneet aivan kuten suunnittelin ja toivoin (menevätköhän kelläään ne aivan niin) ja voin välillä aika pitkäänkin huonosti ja tarvitsin apua uudelleen. Ammattiapua ensisijaisesti, jota onneksi läheiseni rohkaisivat ja lievästi pakottivatkin hakemaan. Ja opettelin turvautumaan läheisiin ihmisiin noiden vuosien aikana. Ja oikeastaan opettelen sitä yhä.
Ehkä siis se aikuisuus on ensisijaisesti sitä, miten minä itseäni kohtelen. Miten reagoin kun sisälläni kiukutteleva teini haluaisi mellastaa tai pieni lapsi kaipaa lohdutusta, nähdyksi tulemista. Että ei yrittäisi tukahduttaa näitä lapsia ja teinejä, mutta osaisi rajoittaa niitä lempeästi ja jämäkästi, kuulla tärkeät viestit, mitä nämä yrittävät kertoa. Että voisi kuulla sen teinin ärsytyksen taakse (tai ihan sen v-alkuisenkin tunteen) mistä se kumpua - kenties kokemuksista ettei ole tullut ymmärretyksi, nähdyksi, kuulluksi kun olisi tarvinnut ja itse ymmärtää sitä ja todentaa niitä kokemuksia. Tai voisi nähdä sen lapsen, jota pelottaa ristiriitatilanteessa, joissa aikaisemmin aikuinen on usein jollain tasolla aiheuttanut hylkäämiskokemuksen. Joissa on tullut hylätyksi. Ja ehkä sanoittaa ääneenkin, saada korjaavia kokemuksia, jotta teiniä ei jatkossa aivan niin paljoa ärsyttäisi tai lapsi ei pelkäisi hylätyksi tulemista ristiriitatilanteissa. Ja lopulta voinee todeta, että se, miten minä itseäni kohtelen, heijastuu muhin ihmissuhteisiin, ja on myös sitä, miten minä kohtaan muut. Miten minä kohtaan sen läheisessa olevan ärsyyntyneen teinin, tai lapsen, joka pelkää, tarjoanko korjaavan kokemuksen mahdollisuuden vai vahvistanko pelkoja, uskomuksia.
Ehkä siis loppuun on hyvä kirjoittaa se ohjeistus, mitä lentokoneessa sanotaan kun kerrotaan, miten toimia hätätilanteissa: ensin happinaamari itselle ennenkuin sitä alkaa laittamaan lapselle tai auttamaan jotakuta muuta sen laittamisessa.
Tänä päivänä, 25-vuotiaana, tunnen olevani aika keskeneräinen ikuisuusopiskelija elämässäni. Ja niin on hyvä, minun ei tarvitse olla valmis vaan saan opetella ja oppia - tutustua itseenikin paremmin ja huomata etten minä itseänikään täydellisesti tunne. On ok, että tulee hakattua edelleen päätä seinään joskus kun on toiminut vanhan opitun mallin mukaan, josta olisi halunnut jo luopua. Mutta 18-vuotiaana ajatukseni eivät olleet aivan tällaisia. Koin kyllä voivani hyvin, lopettelimme terapeuttini kanssa muutaman kuukauden päästä syntymäpäivistäni terapiaa, joka oli ollut monen vuoden prosessi. Kuvittelin ettei mikään juurikaan voisi minua saada voimaan huonosti, ja olin laulun mukaisesti voimissani. Seuraavat vuodet eivät menneet aivan kuten suunnittelin ja toivoin (menevätköhän kelläään ne aivan niin) ja voin välillä aika pitkäänkin huonosti ja tarvitsin apua uudelleen. Ammattiapua ensisijaisesti, jota onneksi läheiseni rohkaisivat ja lievästi pakottivatkin hakemaan. Ja opettelin turvautumaan läheisiin ihmisiin noiden vuosien aikana. Ja oikeastaan opettelen sitä yhä.
Ehkä siis se aikuisuus on ensisijaisesti sitä, miten minä itseäni kohtelen. Miten reagoin kun sisälläni kiukutteleva teini haluaisi mellastaa tai pieni lapsi kaipaa lohdutusta, nähdyksi tulemista. Että ei yrittäisi tukahduttaa näitä lapsia ja teinejä, mutta osaisi rajoittaa niitä lempeästi ja jämäkästi, kuulla tärkeät viestit, mitä nämä yrittävät kertoa. Että voisi kuulla sen teinin ärsytyksen taakse (tai ihan sen v-alkuisenkin tunteen) mistä se kumpua - kenties kokemuksista ettei ole tullut ymmärretyksi, nähdyksi, kuulluksi kun olisi tarvinnut ja itse ymmärtää sitä ja todentaa niitä kokemuksia. Tai voisi nähdä sen lapsen, jota pelottaa ristiriitatilanteessa, joissa aikaisemmin aikuinen on usein jollain tasolla aiheuttanut hylkäämiskokemuksen. Joissa on tullut hylätyksi. Ja ehkä sanoittaa ääneenkin, saada korjaavia kokemuksia, jotta teiniä ei jatkossa aivan niin paljoa ärsyttäisi tai lapsi ei pelkäisi hylätyksi tulemista ristiriitatilanteissa. Ja lopulta voinee todeta, että se, miten minä itseäni kohtelen, heijastuu muhin ihmissuhteisiin, ja on myös sitä, miten minä kohtaan muut. Miten minä kohtaan sen läheisessa olevan ärsyyntyneen teinin, tai lapsen, joka pelkää, tarjoanko korjaavan kokemuksen mahdollisuuden vai vahvistanko pelkoja, uskomuksia.
Ehkä siis loppuun on hyvä kirjoittaa se ohjeistus, mitä lentokoneessa sanotaan kun kerrotaan, miten toimia hätätilanteissa: ensin happinaamari itselle ennenkuin sitä alkaa laittamaan lapselle tai auttamaan jotakuta muuta sen laittamisessa.
Kommentit
Lähetä kommentti