Siirry pääsisältöön

Luottamuksen lahja

Tämän vuoden alussa, tammikuun ensimmäisesenä päivänä haimme äitini kanssa löytöeläinkodilta kissan meille uuteen kotiin löytöeläinkodin häkistä. Kun pääsimme sisälle ja kuljetuskopan luukku aukesi, juoksi pieni pörröinen musta kissa saunaan, jossa pysyi tiukasti ihmisten valveillaoloajan kahden vuorokauden ajan. Tämän jälkeen tuo kissaolento kävi varovaisesti päiväsaikaan kulkemassa hiipien uudessa kodissaan, punniten voiko noihin ihmisiin luottaa.

Paavo saunassa



Nimesimme tämän mustan kissan Paavoksi, tyttökissa nimeltään Paavo :D. Nimelle on tarina, joka lyhyesti se, että aiemmalla elänkotivierailulla ihastuin Paavoksi nimettyyn uroskissaan, ja kun kerroin hänestä äidille, alkoi äitikin miettimään olisiko se Paavo sellainen, että voisi pötkötellä sohvalla yhdessä ja muuta. Ja päädyimme kuitenkin toiseen kissaan kun kävimme kissoja katsomassa, mutta sen nimeksi sitten piti tulla Paavo. Pateksikin kutsumme häntä.

Hän on niin kaunis!


No niin, ja mitenkän tämä musta kissa nimeltään Paavo liittyy hankkeeseen, saattaa joku siellä ihmetellä. Että eikös tässä hankkeessa kohteena ole ihmiset, nuoret, eikä eläimet, joilla on elämässään ollut monenlaisia - ikäviäkin - kokemuksia ihmisten parissa ja ovat asiakkaina lastensuojelussa tai jälkihuollossa.

Minä ajattelen, että Paavon tulo elämääni on muistuttanut minua siitä, millä tavoin ihmisten kanssakin pitää toimia - toki ei nyt aivan samoin tavoin, mutta suunnilleen. Yhtälailla kun nuori saa minusta itselleen veturin, voi hän olla epäilevä sen suhteen voiko muhun luottaa. Ymmärtääkö tuo nyt yhtään ja entä jos tuokin hylkää kun paljastan itseäni suojakuoren alta. Luottamuksen rakentumista odottaessa täyttyy olla kärsivällinen, eikä toiselta ihmiseltä (eikä eläimeltä) voi vaatia luottamaan yhtään aiemmin kun toinen on siihen valmis. Luottamuksen syntymistä ei voi nopeuttaa millään taikatempuilla, voi vaan olla kärsivällinen ja osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen.

On inhimillistä ettei kärsivällisyys aina riitä, ja itselleen on hyvä olla armollinen. Hyväksyä sekin, että alussa nuoren kanssa tavatessa voi olla epämukava olo, joka toki on todennäköisesti molemminpuolinen tunne. Kahvikupin äärellä voi olla mukavempi olla kuin istua tuoleilla vastapäätä, jos ja kun hiljaisia, vaivaannuttavia, hetkiä tulee.

Yhden nuoren kanssa olin kokenut muutamalla tapaamisellamme tällaista, ja aluksi hän taisi kokea enemmän epäluottamusta kuin luottamusta. Eräänä kesäpäivänä lähdin toimistolta häntä tapaamaan, oli lämmin ja olin töissä ollut lyhythihaisella. Mietin pitkähihaisen laittamista, - olkavarsissa olevien arpien peittämistä - mutta päädyin etten laita pitkähihaista. Ja se oli hyvä ratkaisu, vaikken sitä kovin kummoisesti pohtinutkaan, nuoren ekoja sanomisia sillä tapaamiselle minulle oli, että ai sullakin on ollut hankalaa. Jotenkin se, että hän konreettisesti näki sen, että minäkin olen oirellut joskus ja siitä on näkyvillä arpia, oli kovin merkityksellistä. Sen jälkeen kahvikupin äärellä on voinut olla hiljaisiakin hetkiä eikä ne enää ole olleet niin vaivaannuttavia.

Jossain tilanteessa minulle onkin kommentoitu kun olen kertonut työstäni, että sä varmaan oot katu-uskottava niiden nuorten parissa ja suhun luotetaan - osittain toki on näin, mutta se, että mulla ja nuorella on samankaltaisia kokemuksia, ei tosiaan synnytä automaagisesti luottamusta. Se rakentuu ajan kuluessa, ja sitä täytyy rakentaa. Ja sille täytyy olla kärsivällinen, luottamus ei rakennu yhtään nopeampaa vaikka minä kävelisin käsilläni Valkean ulko-ovelta ulko-ovelle ja sen jälkeen heittäisin vielä takaperin voltin.

Oma kokemukseni lastensuojelulaitoksesta on suhteellisen kesy, olin sijoitettuna samaan paikkaan, jossa ovet olivat päivisin avoinna, koko sijoitusaikani. Mutta toki erilaiset hierarkiat erityisesti nuorten kesken olivat olemassa tällöinkin, ja eri aikoina eri tyypit olivat niitä koviksia. Ja uuden nuoren tuleminen sekoitti yleensä aina olemassa olevaan dynamiikkaa. Taisin minäkin jossain vaiheessa olla vähän koviksen maineessa kun olin niin monta kerta putkeen hatkassa..

Usean nuoren olen kuullut puhuvan ihmisuhteista laitoksessa, eivätkä ne aina niin hyviä ole olleet. Kaverisuhteita tai ryhmähenkeä ei oikein synny, jos ainoa yhdistävä tekijä muihin nuoriin on vain se samaan paikkaan sijoitetuksi tuleminen/joutuminen. Ei ole itsestäänselvää, että ihminen, joka on asunut laitoksessa, herättää tämänkään vuoksi automaattista luottamusta, jos omat kokemukset sijoituksesta on se, ettei voi olla kenenkään kanssa kaveri.

Mikä ihmissuhteissa on rikottu, korjaantuu ihmissuhteissa. Yksin sellaista olisi mahdoton tai ainakin kovin epäreilua yrittää korjata ilman toisia ihmisiä.

Viime syksynä kävimme yksikkövierailulla, ja täällä yksikössä osalla nuorista oli omat lemmikit mukana sijoituspaikassa. Yksi koirista oli arka, vieraille kovin haukkuva, hänestä ohjaaja kertoikin, että on kokenut kaltoinkohtelua. Minusta olikin valtavan liikuttava istua lattialla rauhassa ja huomata, että varovaisesti koira uskalsi tulla luokseni ja sain häntä varovasti, hellästi silittää. Jotenkin se muistutti siitä, että samoin täytyy toimia ihmisten kanssa - koiraakaan ei mennä  vauhdilla ylhäältä päin tervehtimään, joten liian vauhdilla ja voimalla ei toista ihmistäkään pidä lähestyä. Pitää antaa tilaa, kunniottaa toisen rajoja ja tapoja viestiä niistä. Olla kärsivällinen sille, että toinen uskaltaa ja luottaa eikä ottaa itseensäkään, jos toinen ei niin helposti luota vaikka minähän olen niin luotettava.

Ystäväni kissan Untamo ja Lennu sekä toinen koirista Kuura, joiden varaemo olen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Annin tatuointitarina

Annin tatuointitarina julkaistiin Pesäpuun Voimatarinat lastensuojelussa -kirjassa, joka julkaistiin alkuvuodesta. Tarina oli myös mukana valtiollisessa anteeksipyyntötilaisuudessa, sen ja muut siellä esitetyt tekstit löydät täältä.



Pieni hento tyttö katsoi kylmään pakkaseen ikkunasta,
toivoi vain lämpöä läheisyyttä ja päihteetöntä syliä. Halusi pienenä pois jos vain siivet saisi.
Hän tajusi ettei itse pysty vaikuttamaan elämäänsä vaan
aikuisten sana tässä maailmassa määrää. Vuodet kuluivat, syksyt vaihtui talveen, talvet kesään. Vuosien kuluessa alkoi tyttö itse oirehtimaan kotiolotilannettaan.
Oli pimeä syysilta. Junanvalot näkyivät parinmetrin päässä. Meinasi tytön elämä loppua. Samalla hetkellä kuin joku olisi sanonut ei ole aika vielä hyvästien.
Aikaa vieri. Lopulta tyttö tuli näkyväksi ja kuulluksi. Sai vahvoja aikuisia ympärille. Tytöllä alkoi siivet vahvistumaan ja alkoi omaa elämää rakentamaan.
Vahvojen siipieni avulla pystyn lentämään läpi elämän ja poikani elämää suojelemaan.
Tatuoint…

Palava halu auttaa nuoria sai Vikin lähtemään mukaan Veturointi-toimintaan (Teksti Hanna Oikarinen)

KAAOS - Yhdessä koettua -projektissa oltiin Mukana!

KAAOS - Yhdessä koettua -projektissa oltiin Mukana!

Miltä satavuotias Suomi näyttää sijoitettujen lasten ja nuorten silmin? Tähän kysymykseen lähdettiin etsimään vastausta KAAOS -Yhdessä koettua -työpajaprojektissa kesällä ja syksyllä 2017. Työpajaprojektin tavoitteena oli tuoda nuorten tarinat näkyviksi, tukea identiteetin vahvistumista sekä mahdollistaa kohtaamisia ja yhdessä tekemistä nuorten kesken. Projektissa työllistettiin yksi kokemusasiantuntija osa-aikaiseen työpajaohjaajan tehtävään toteuttamaan ja dokumentoimaan yhteistä tekemistä yhdessä taiteen ja kulttuurin toimijoiden kanssa.  Projektin päätti syyskuussa Galleria Koomassa Oulussa järjestetty MUKANA!? -taidenäyttely, joka toi esille työskentelyprosessin, työpajojen upeat tuotokset sekä matkan varrella kohdattujen nuorten omaa taidetta. Näyttely oli osa Pesäpuu ry:n koordinoimaa Yhdessä Koettua - 100-vuotias Suomi sijoitettujen lasten ja nuorten silmin -tapahtumakokonaisuutta.
Projektin ja näyttelyn toteuttamiseen osalli…