Juuri mun ääntäni tarvitaan täällä

Wikipedia määrittelee kokemusasiantuntijan olevan henkilö, jolla on omakohtainen kokemus
sairaudesta, vammasta tai muusta vaikeasta elämäntilanteesta ja on käynyt
kokemusasiantuntijakoulutuksen. Keskustelua kentällä herättää tarvitseeko ollakseen
kokemusasiantuntija koulutusta ja ainakin itse kallistun enemmän sen puoleen ettei tarvitse olla.
Mutta koulutus voi olla hyvä ponnahduslauta ja mahdollisuus vielä pohtiakin onko valmis
toimimaan kokemusasiantuntijana ja minkälaisissa tehtävissä haluaa toimia. Itse olen kuitenkin
toiminut aika monta vuotta kokemusasiantuntijana ilman koulutusta ensin syömishäiriöasian
parissa ennen lastensuojelun kokemusasiantuntijuutta, mutta mikä omasta mielestäni koulutusta
tärkeämpää, on minulla ollut hyvä tukiverkosto yhdistyksen ihmisistä joiden kanssa olen voinut
jakaa fiiliksiäni ennen ja jälkeen puhumisen tai muun toiminnan.

Kokemusasiantuntijan tehtäviä ovat mm. luentojen pitäminen, oppituntien alustus, vertaisryhmissä vierailu, ryhmien ohjaaminen, elävänä kirjana ja ammattilaisen työparina toimiminen. Tämän lisäksi kokemusasiantuntija voi antaa haastatteluita ja osallistua erilaisiin kehittäjäryhmiin kehittämään palveluita paremmiksi. Veturoinnissa minun kohdallani ovat toteutuneet kaikki nämä tehtävät. Viimeisimpänä antoisana kokemuksena on ollut vierailu ryhmään, jossa lapsensa huostaanoton kokeneet vanhemmat saivat ammattilaisten ohjauksessa turvallisen tilan puhua kokemuksistaan. Ryhmäkerta meni kuin siivillä ja totesimme, että iltaan asti olisi meillä riittänyt juttua, kun ohjaajat lopettelivat kertaa. Mieleeni jäi erään vanhemman kokemus siitä, että hän sai vahvistusta ajatukselleen oikein toimimista lapsen kanssa, vaikka lapsi kapinoi ja piti häntä ”sossujen kaverina” kun hän ei suostunut yhdessä rikkomaan sijoituspaikan sääntöjä eri tavoin. Olisi 15-vuotias Niina saattanut olla ihmeissään, jos hänelle olisi tällainen pilkahdus tulevaisuudesta kerrottu silloin!

Joku niistä monista seminaareista, joissa 2017 syksyllä alleirjoittanut oli puhumassa
(Kuva: Pertti Kukkonen, Toimiva arki -hankkeen kumppanuuspäivä 19.10.2017, kuvassa oikealta vasemmalle Niina Jääskeläinen, Anniina Heiskanen ja Anni Vaittinen)

Itse osallistuin laitoshoitoa koskevaan työryhmään ja koin prosessin antoisaksi. Ensimmäisellä kerralla kuitenkin hetken aikaa mietin, että mitä mä oikein täällä kun kaikki muut oli ylilääkäreitä ja muita korkeassa asemassa olevia – asiantuntijoita -  ja sitten olen minä, tällainen kokemusasiantuntija. Mutta kävin pään sisälläni keskustelua johon totesin, että hitto, juuri mun ääntäni täällä myös tarvitaan ja käytin sitä. Ja minua kyllä kuunneltiin ja haluttiin kysellä tarkentavia kysymyksiäkin. Mutta ehkä kokemusasiantuntijaurani alkuaikoina tuollainen tilanne ei olisi mennyt niin hyvin kuin meni ja olisin saattanut olla hiljaisempi. Se olisikin hyvä ammattilaisten muistaa, että jokainen kokemusasiantuntija ei ole samanmoisissa liemissä keitelty ja voi olla tarpeen miettiä, miten kokemusasiantuntijalle tarjotaan tilaa, jos hänelle ei ole niin helppoa sitä ammattilaisten seurassa ottaa haltuun. Tässä ehkä voi olla hyvä olla kokemusasiantuntijoilla mukana työntekijä, joka huolehtii, että kokemusasiantuntijoiden ajatukset tulevat sanotuksi ja kerrotuksi, varsinkin jos mukana on vähemmän aikaa kokemusasiantuntijoina toimineita tyyppejä.

Aina kokemusasiantuntijana ei tunne oloaan yhtä, sanoisinko tervetulleeksi kuin tuolla
vanhempien ryhmässä sain kokea. Joskus on tilanteita, joissa paikalla olevat ihmiset,
asiantuntijat taikka maallikot, eivät arvosta kokemustietoa ja lyttäävät sen, ehkä
yksittäistapauksena, ehkä muistuttelevat kuinka asioilla on aina toinenkin kokemus,
vaikka juuri tärkeää olisi kuulla nyt vain ja ainoastaan tätä nimenomaista kokemusta
eikä jokaista osapuolta. Onpa myös eräs kokemus, jossa osallistuin keskusteluun, jossa
ammattilaisilta kysyttiin työstään ja minulta sen sijaan tietäisinkö mistä saada apua, jos
kaveri kertoisi olevansa masentunut. Vuosi sitten syksyllä lentelimme täältä Oulusta
Helsinkiin THL:een Lape-päiviin (valtakunnallinen mallinnustyöskentely) ja Lape-lyhenteestä tulikin jo vähän meidän tiimin kirosana, sen verran raskastakin välillä työpajaprosessi oli. 

Ammattilaisten keskuudessa on myös vähemmän ja enemmän ja ei yhtäänkin kokemusta
kokemusasiantuntijoista ja meidän hyödyntämisestään erilaisiin tehtäviin. On ammattilaisia,
joille se on aivan luonteva ja itsestäänselväkin, että kokemusasiantuntijoita on mukana monissa
jutuissa. Osittain tiedon ja kokemuksen puutteen vuoksi ammattilaisilla voikin olla monenlaisia
ennakkokäsityksiä ja -luuloja mitkä estävät sen ensimmäisen kerran tapahtumista, että ottaisi
kokemusasiantuntijan mukaan nuorta tapaamaan tai edes kertoisi nuorelle mahdollisuudesta
vaikkapa omaan veturiin. Joskus ammattilaiset kovinkin tiukasti kyselevät miten aikuisia me
(kokemusasiantuntijat) olemme, kuinka hyvin olemme sinut taustamme kanssa, kuinka osaamme
olla lähtemättä nuoren juttuihin huonosta sossusta jos nuori meille kertoo kokemuksistaan. En halua
sanoa, että se on huono juttu, että ei saisi kysyä – meillähän kaikilla on yhteinen tavoite: toimia
nuoren parhaaksi ja parempaa tulevaisuutta rakentaen. Mutta haluan sanoa, että toisaalta se tuntuu
vähän hassulta, kun kuitenkin meidät on haluttu palkata tekemään tällaista työtä, voisi ajatella, että se
jo jotakin kertoo meidän kyvyistämme ja elämäntilanteestamme. Eikä tällaisia kysymyksiä kysyttäisi
samalla tavoin ammattilaiselta, joka voi olla meidän kokemusasiantuntijoiden ikäinen tai jopa nuorempikin.

Kaiken kaikkiaan kokemusasiantuntijan työ on todella monipuolista. Aamulla töihin lähtiessä ei
aina tiedä, minkälaiseksi päivä muodostuu. Onko nuoren luokse menossa vastassa ovikellon
soittoon herännyt peikko, joka ei ole vielä oikein herännyt vai onko vastassa tyyppi, joka
odottaa että lähdetään ulkoilemaan?