Muutama viikko sitten saimme työparini kanssa olla puhumassa kahtena päivän lastensuojeluun ja meidän kokemuksiimme siitä liittyen. Oman tarinan auki puhuminen on jännä prosessi, usein puheenvuoron jälkeen on sellainen humaltunut olo, endorfiinit sun muut aineethan siinä elimistössä vapautuu. Ja onhan se huimaavaa kertoa omasta taustastaan. Kuinka aiemmin oli laitosnuori ja siitä, mitä kaikkea sen takana on ollut - ja sitten kertoa se, miten hienosti on selviytynyt, mitä tekee elämässään ja kuulla sitä samaa kuulijoiltakin. Kuinka hienosti onkaan kääntänyt vaikeudet vahvuuksiksi.
Vaikka tykkään kyllä puhua tarinaani auki erilaisista näkökulmista - ja myönnetään, olla esillä, - näen siinä myös varjopuolia. Se nostaa esille sankaruuden, selviytymisen, ja jättää helposti taakseen sen, että monenlaisia prosesseja voi olla vielä käynnissä siinäkin hetkessä. Siinä on ehkä jotain samaa kuin siinä, jos ja kun rankkoja kokeneen ihmisen tarinan kuultuaan ihmiset toteavat kuinka vahva sä oot ollut, että oot selvinnyt. Ja tarinansa kertonut ihmisen saattaisi tarvita enemmän ihan halausta, lupaa itkeä ja olla väsynyt kuin vahvistusta sille vahvuudelle jota on vaan ollut pakko olla ja tuon viestin myötä on pakko olla edelleen.
Helposti selviytymistarinat luovat toki toivoa, mutta myös sillä lailla ainakin oman kokemukseni mukaan, että nuori saatetaan jättää kohtaamatta ja vain lohduttaa sillä miten on kuultu nuorta, joka oli selvinnyt, kyllä säkin selviät. Selviytymistarina, selviytyminen myös luo helposti normia, miten ja missä ajassa selviytymisen pitäisi mennä. Kun on kuullut tarinoita, että sen ja sen ikäisenä on jo sitä ja sitä, saattaa helposti odottaa omilta asiakkailtaan samaa. Tai sitä saattaa itse odottaa itseltään samaa ja olla pettynyt, vihainenkin itselleen, kun ei ole kyennyt samaan kuin toinen vaikka aivan eri lähtöviivoilta on lähdetty alun alkaenkin.
Kun aloin aikuisuuden kynnyksellä kokea olevani toipunut/hyvällä mallilla toipumisessa jollakin mittapuulla, minulla oli aika suuri tarve kuuluttaa ja hehkuttaa sitä kaikille. Olin paikallisessa surakuntalehdessä haastateltavana syömishäiriöhistoriasta ja vähän muustakin 2008 syksyllä hieman ennen kuin täytin 18 (juttu muuten löytyy edelleen täältä) ja vähän tuosta myöhemmin olin puhumassa viiltelyhistoriastani televisio-ohjelmassa.
Kuten aikuisuus-pohdinnoissani kerroin, 18-vuoden ja nykyisen 25 vuoden välille mahtuu vuosia kun en sitten voinutkaan niin hyvin ja tulin turvautuneeksi uudelleen erilaisiin haitallisiin selviytymiskeinoihin, jotka olivat hyvin tuttuja vuosien takaa. Onneksi silloin satuin vähän avaamaan elämäntilannettani eräälle läheiselle, joka ei antanut minun jäädä odottamaan viikkoja saamaani tk-aikaan vaan lähti kanssani istumaan päivystykseen. Ja vielä myöhemmin terveyskeskuslääkärin vastaanotollekin, jotta saisin kerrottua sen, mikä tilanteeni on oikeasti ilman kaunisteluja. Vaikka olinkin tehnyt paljon töitä terapiassa, tulivat aiemmin elämässä tapahtuneet asiat uudelle käsittelykierrokselle, nyt uudenlaisesta näkökulmasta. Tuolloin unettomuus oli ensimmäinen asia, mihin vähän havahduin, ja onneksi tuo läheiseni havahtui minua enemmän ja näki minun olevan upunut.
Siinä vaiheessa kun tajusin, että joudun miettimään vaatetustani sitä silmällä pitäen miten peitän erilaiset jäljet kehossani, tunsin epäonnistuneeni totaalisesti - olinhan ihan hetki sitten puhunut julkisesti kuinka ihanaa on olla toipunut, ja etten enää turvautuisi samoihin, vanhoihin, haitallisiin keinoihin.
Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että näin sen oli tarkoituskin mennä. Tai ainakin juuri nyt voin ajatella niin. Minun tekisi mieli halata tuota ah-niin-aikuista nuorta minua, kun luen kirjoituksiani tai olen katsonut jotain pätkää, missä olen keskustelemassa. Varoittaa, mitä on tulossa, ja sanoa että se ei ole häpeä, jos ei aina olekaan se hymyilevä, jaksava selviytyjä. Vakuuttaa ettei maailma siihen sorru, vaikka ei joka tilanteessa osaisi toimia niin ratkaisukeskeisesti, kuin toivoisi. Mutta voin kyllä tunnustaa sen, että kyllä minä vielä hyvin usein hakkaan päätä seinään ja mietin miksei tämä elämä voisi olla helpompaa.
Vaikka selviytymistarinat tuovat toivoa ja uskoa, usein enemmän kuin ammattilaiselta tai läheiseltä vakuuttelu että voit selvitä ja voida paremmin, ne juuri voivat lisätä toivottomuutta ja turhautuneisuutta. Valitettavan helposti tuo selviytymistarina antaa ihmisestä kapeamman kuvan ja voi jättää taakseen vielä käynnissä olevia prosesseja, vihaa, surua, jotka saattavat jäädä edelleen tuomatta esille sen uuden kuoren alta. Ja joskus sitä samaa on tapahtunut jo aikaisemmin, kuoren ollessa vain vähän erilainen. Henkilökohtaisesti en tykkää kovinkaan paljoa termistä selviytyjä, sillä en koe kauheasti tässä selvinneeni - enemmänkin niin, että sitä on vain elänyt ne asiat, ja on sitä kautta nyt tässä.
Koen olevani siinä suhteessa olleeni kuitenkin paremmassa asemassa kuin moni muu, että osa selviytymiskeinoistani on ollut sellaisia yleisesti hyväksyttyjä asioita. Kun alakolussa pinnasin koulusta, menin koulupäivän ajaksi kirjastoon lukemaan, yläasteella täytin kalenteriani koulun puolesta ylimääräisillä asioilla ja muilla harrastuksilla, koska itseni kanssa oleskelu oli hankalaa. Tyhjä viikonloppu oli iso kauhistus. Toisaalta toki tällöin sitä hankalaa oloa ei aina ole ollut niin helppo huomata ulkopuolelta vaan sitä on saanut kehuja hyvistä suorituksita.
Uskon, että kyse on lopulta vain hyvästä tuurista, ettei selviytymiskeinoikseni valikoitunut pitemmän päälle päihteiden käyttäminen. En varsinaiseti olllut aivan kympin tyttö, ehkä enemmänkin ysin tyttö, mutta lisäksi olin aktiivisesti silloinkin mukana monenlaisessa vaikuttamistoiminnassa, joka varmasti on kantanut ja auttanut eteenpäin pääsemisessä.
Se on auttanut tähän nykyiseen työhönkin päätymisessä/pääsemisessä.
Kommentit
Lähetä kommentti