Ehjä, ehkä epävarma, muttei koskaan enää rikkinäinen

Veturointi-toiminnan tarinat tulevat suoraan Vetureilta ja heidän elämästään. Blogisarjan myötä Veturointi-toiminta toivottaa kaikille oikein voimauttavaa kevättä.

 

Ehjä, ehkä epävarma, muttei koskaan enää rikkinäinen

Olin 8-vuotias, kun soitin turvakodin ovikelloa reppu selässä ja sanoin tarvitsevani apua. Se hetki oli elämäni yksi isoimmista käännekohdista. Turvakoti avasi minulle ovisummerin kautta oven ja astelin sisään. Katselin ympärilleni. Paikka oli minulle entuudestaan tuttu, kun olimme paenneet sinne äidin kanssa hänen väkivaltaisia miehiään aiemmin.

Riisuin ulkovaatteeni pois ja turvakodin ohjaaja kutsui minut syömään. Syötyäni minulta kysyttiin, että mitä on sattunut? Nii-i, mitä on sattunut? Miten minä kuvailen tätä oloa, mikä minulla on, kun en tiedä sitä itsekään? Oliko tämä kaikki sattunut minulle vai jollekin toiselle? Jälkeen päin ajattelen, että ehkä luulin pelastavani itseni, mutta ehkä oikeasti yritin vain pelastaa äitini. Jos yrität havainnollistaa minun oloani, niin sulje silmät ja mieti tilannetta, että olet kotiovella, mutta sinun kotiovesi ei ole siinä, eikä sinun avaimesi käy siihen oveen, etkä löydä sitä paikkaa, missä sinun on hyvä ja turvallista olla. Vaikka, kuinka etsit turvaa ja pyörit ympyrää kuin hyrrä, aina vaan uudestaan ja uudestaan. Lopulta makaat lattialla ja mietit että, miten tästä selviät? Huudat keuhkosi pihalle ja sinusta tuntuu, ettet pysty hengittämään, mutta silti sinä olet vielä tässä, miksi? Minusta tuntui tältä, mutta enhän minä sitä osannut kertoa. Olinhan minä vasta lapsi.

Käännekohtana puhuminen

Elämäni käännekohta oli rankka, koska jouduin kääntämään niin sanotusti selän perheelleni ja kertomaan muille, mitä kotona oikeasti tapahtui. Tein kaiken sen, minkä äiti oli kieltänyt tekemästä eli puhumasta. Sellaista painolastia ei ole kuvaamaan miltä minusta tuntui, kun sain kerrottua kaiken sen. Se mikä siitä teki vaikeampaa, oli se, että näin miten äidin painolasti kasvoi kasvamistaan. Enkä minä sitä halunnut, vaan halusin pois sen pahan olon meidän kaikkien sisältä. Halusin auttaa äitiä ja meidän koko perhettä.

Tästä alkoivat minun lastensuojeluni kokemusvuodet. Kaikki nämä ovat sellaisia asioita, joita ei kirjasta opita ja nämä kaikki ovat minusta muovanneet täydellisen version minusta. 

Omien tunteiden kohtaaminen

Olen aina ollut kiltti lapsi, mutta sitten tuli teini-ikä ja olin vaan ollut liian kauan ilman auttamista. Kuuluisa kapina vaihe alkoi. Kyllä te kaikki tiedätte sen, kun ollaan oman elämän jumalia, kaikki on mahdollista, eikä teille käy mitään. Kuvioon tuli mukaan päihteet jokaisessa muodossa, kun vaan niitä tästä maailmasta löytyy ja monesti ajattelen, että on jopa ihme, että olen enää edes hengissä. Täytin monesti kaikki kriteerit, että minut olisi pitänyt lähettää pohjoiseen toiseen lastenkotiin, mutta minuun uskottiin. Minä olin täynnä tukahdutettuja tunteita ja siinä hetkessä ne rupesivat valumaan minusta ulos. Onneksi minulla oli kaksi ohjaajaa, jotka oikeasti opettivat minua kohtaamaan omat tunteeni. Vaikka useasti sanotaan, ettei ketään voi korjata, niin olen elävä esimerkki mielestäni siitä, että kyllä voi. Ohjaajat päättivät joka päivä töihin tullessaan, että he eivät anna periksi minun suhteeni. He eivät taivu, eivätkä luovuta. Minusta tuli kuin tulikin ehjä, ehkä epävarma, muttei koskaan enää rikkinäinen. Olen heidän kasvattamansa. He olivat kestäviä, ottivat syliinsä, pakottivat harkitsemaan, antoivat aikaa ymmärtää, ymmärsivät antaa sekä asettivat rajat, joissa opetella rakastamaan itseäni ja muita. He koettelivat, rankaisivat johdonmukaisesti ja paimensivat.

Kiitos turvakoti, kun te autoitte silloin, kun kukaan muu ei uskonut ja kiitos te kaksi lastenkodin ohjaajaa, ilman teitä kahta en olisi tässä. <3